?????????????????????????????????Viime syksynä tein kirurgian työharjoitteluni yksityispuolella ja samalla sain upean tilaisuuden tutustua laserin käyttöön kirurgiassa ja eri toimenpiteissä. Haluankin nyt jakaa tietouttani tähän asiaan liittyen. Tällä kertaa blogin sisältö on siis kliiniseen hoitotyöhön liittyvää.

Laserin käyttö päiväkirurgisissa toimenpiteissä on potilaalle vaivatonta, kivutonta ja lähes veretöntä. Useimmissa laserilla tehdyissä toimenpiteissä potilas kotiutuu heti toimenpiteen loputtua, riippuen hänen saamastaan esilääkityksestä. Laserointi tehdään yleensä puudutuksessa, mutta jos potilas on kovin peloissaan, niin hänet voidaan kevyesti sedatoida. Toimenpiteet eivät yleensä vaadi leikkaussalia mutta muuten toimitaan kuten leikkaussaliympäristössä.

Kirurgiassa laseria voidaan käyttää veitsen sijaan esimerkiksi ihoon liittyvissä toimenpiteissä kuten luomenpoistoissa ja kasvojen kohotusleikkauksissa, silmäkirurgiassa ja suonikohjujen hoidossa. Silmäkirurgiassa esimerkiksi taittovirheleikkauksia on tehty laserilla jo 90-luvun puolivälistä ja laitteet kehittyvät jatkuvasti. Suomessa on myös alettu käyttää laseria kaihikirurgiassa. Suonikohjujen hoidossa vuonna 2005 Suomessa aloitetut uudet suonensisäiset ultraääniohjatut laserhoidot yhdistettynä vaahtoruiskutukseen, ovat jo syrjäyttäneet suonikohjujen perinteisen leikkaushoidon monien etujensa vuoksi.

Laserissa atomi tai molekyyli viritetään niin, että vapautuu suuria määriä valoenergiaa, jolla on juuri tietty kullekin laserille määritelty aallonpituus. Laserlaitteissa valo sitten muokataan vielä niin, että kaikki valo on samassa vaiheessa eli koherenttia ja että kaikki valo on samansuuntaista.

Laserin käyttö lääketieteessä perustuu osittain siihen, että kudoksessa esimerkiksi vesi, hemoglobiini ja melaniini imevät itseensä valoa eri tavalla. Tehokas lääketieteellinen laserlaite tuottaa erittäin voimakkaana vain yhtä tarkasti määrättyä valon aallonpituutta, joka aikaansaa kudoksessa vain siihen hoitoon tarkoitetun reaktion. Näin laserin avulla pystytään erittäin tarkkaan hoitoon vahingoittamatta kudoksen muita osia. Tähän perustuu laserin valtava etu muihin hoitomenetelmiin verrattuna.

Suonikohjuleikkauksessa laserkuitu viedään hoidettavaan suoneen kanyylin kautta ja laser sulkee suonen missä kohjut ovat. Kohjujen laserhoito soveltuu potilaille, joilla pinnalliset suonirungot ns  Vena Saphena Magna ja Vena Saphena Parva ovat laajentuneet ja suorat. Itse laserointi kestää minuutista muutamaan minuuttiin. Ennen laserointia suonen ympärillä oleva kudos on viilennetty ja puudutettu keittosuolaliuoksella, johon on lisätty puudute. Kun laserointi on ohi pistokohtaan asetetaan painesidos ja tukisukka ja potilas on valmis lähtemään kotiin. Luomen tai näppyjen poistossa laservalon aallonpituus imeytyy kudoksessa olevaan veteen ja höyrystää pois ihomuutoksen. Paikalle jää avoin ihokohta joka peitetään ihon värisellä kuitukangasteipillä muutaman päivän ajaksi. Laserhaavat tulehtuvat erittäin harvoin.

Katri Wasenius, Laurea ammattikorkeakoulu, Hyvinkää, Uudenmaan sairaanhoitajat ry

Janne kuvaOpiskelijafoorumin ainoana miesjäsenenä sain aiheekseni kirjoittaa miehistä hoitotyössä. Vaikka en normaalisti tykkää erotella tätä alaa sukupuolen mukaan, niin tällä kertaa minut haastettiin siihen. Teema on pyörinytkin minulla mielessä jo siitä saakka, kun aloitin opiskeluni sairaanhoitajaksi. Silti minulle on aina ollut itsestään selvää, että miehet ovat hoitajia siinä missä naisetkin. Pikemminkin olen miettinyt, että miksi meitä sitten aloittaa suhteessa naisiin niin vähän ja miksi on edes tarvetta erotella hoitajuutta sukupuolen mukaan. Jokin aika sitten sairaanhoitajaopiskelijoiden facebook-ryhmässä jaettu artikkeli ”Yhä useampi mies opiskelee sairaanhoitajaksi” sopii hyvin teemaan.

Jo heti ensimmäisenä koulupäivänä tutoropettajamme mainitsi, kuinka hienoa on saada miehiä opiskelemaan tätä alaa. Tämän jälkeen tuon asian on saanut kuulla mielettömän monta kertaa, melkein jopa puuduksiin saakka. Esimerkiksi harjoittelupaikassa aloittaessa usein mainitaan, että on mukava saada miehiä hoitajiksi. Tietenkään nämä eivät ole pahantahtoisia kommentteja, vaan päinvastoin niillä tarkoitetaan hyvää. Silti ne kertovat siitä kuinka mies, joka hakeutuu hoitoalalle, on jotenkin poikkeus. Itseasiassahan miehiä on ollut hoitoalalla jo kauan, vaikka vähemmistöön olemme aina jääneet. Kuulisin mieluummin sanat ”onpas kiva saada nuoria alalle” taikka ”on kiva saada uusia kollegoita”. Koen, että aloittaessani harjoittelun tai työn olen samanlainen sairaanhoitajaopiskelija, kuin luokkatoverinikin. Tulevaisuudessa kun valmistun, olen sairaanhoitaja, en mies-sairaanhoitaja. Ei myöskään saisi määritellä suorituksiani sen perusteella, että olen mies. Toisinaan näinkin on tapahtunut, mutta onneksi pääsääntöisesti potilaiden/asiakkaiden toimesta. Onneksi olen kuitenkin pystynyt voittamaan ennakkoluulot.

Millaisia me hoitotyöhön hakeutuvat miehet sitten ollaan? En usko, että meitä voidaan millään tavoin yleistää verrattuna muihin miehiin. Voinkin puhua vain omasta puolestani. Itse hakeuduin alalle, koska ihmisläheisyys ja auttamistyö tuntuivat omilta. Näillä kriteereillä mahdollisuuksia olisi ollut enemmän, mutta sairaanhoitajan työ tuntui juuri silloin hyvältä, kun hain kouluun. Mistään kutsumuksesta ei ole kysymys. Nyt opintoja viimeistellessä ala tuntuu hyvältä, tunnen olevani siinä hyvä ja hyvät on myös tulevaisuuden näkymät. Muilla miehillä syyt on varmasti jotain muuta, mutta ainakin rohkeutta ja pientä uhmaa se vaatii rikkoa yhteiskunnan asenteita ”sisar hento valkoisista”. Uskon, että varmaan myös ”toinen mies vetää toista puoleensa”, eihän se ole yksin kiva kuunnella pelkkiä naisten ongelmia ja lukea niitä naisille tarkoitettuja kosmetiikkalehtiä kahvihuoneen pöydällä.

Janne Tervaskanto, Lapin ammattikorkeakoulu, Lapin sairaanhoitajat ry.

Olet kierrolla erään hoitajan kanssa. Huomaat, että toimenpiteen jälkeen potilashuoneesta poistuessanne hän ei ota suojakäsineitään pois, vaan jatkaa ne kädessään seuraavaan potilashuoneeseen. Mietit kuumeisesti, kuinka voisit puuttua asiaan. Vai voitko puuttua ollenkaan?

Harjoittelujaksoilla voi tulla vastaan tilanteita, joissa opiskelija huomaa työntekijän toimivan epäeettisesti tai epäammatillisesti. Tällaiset tilanteet ovat aina hämmentäviä, koska toisen toimintaan puuttuminen on epämiellyttävää. Kuitenkin myös opiskelijalla on velvollisuus puuttua sellaiseen toimintaan, joka vaarantaa potilasturvallisuuden tai loukkaa potilaan oikeuksia.

Opiskelijat suhtautuvat harjoittelujaksoillaan muuhun työyhteisöön nöyrästi ja kunnioittavasti, mikä onkin oppimisen kannalta tärkeää. Tämän vuoksi monesta opiskelijasta voi olla vaikeaa puuttua havaitsemiinsa epäkohtiin tai suoranaisiin virheisiin. Opiskelija ajattelee helposti, että asiasta mainitseminen voi vaikuttaa nenäkkäältä tai sopimattomalta, jopa röyhkeältä. Asian voi kuitenkin ottaa puheeksi hyvässä hengessä toteamalla esimerkiksi: ”Onko tämä asia tosiaan näin? Kysyn, koska minulle on koulussa opetettu toisella tavalla.” Myös avoin vuorovaikutussuhde oman ohjaajan kanssa madaltaa kynnystä keskustella asioista. Jos mikään muu ei auta, luottamuksellinen keskustelu osastonhoitajan kanssa voi olla paikallaan.

Mielestäni ennen kaikkea oppilaitosten tulisi rohkaista opiskelijoita ottamaan kantaa oikealla tavalla kohdatessaan epäkorrektia toimintaa. Sairaanhoitajaopintoihin kuuluu etiikan ja lain teoreettista opiskelua, mutta tämän lisäksi opiskelijat tarvitsevat myös käytännön esimerkkejä sekä toimintaohjeita eettisiin tilanteisiin. Eettiset kysymykset ovat mielestäni käytännön työssä niin keskeisiä, että ammattietiikan opetusta tulisi olla huomattavasti nykyistä enemmän.

Toivotan tsemppiä ja rohkeutta harjoitteluihin sekä mukavaa joulun odotusta kaikille opiskelijakollegoille!

Emilia Mattila, Tampereen ammattikorkeakoulu, Pohjois-Hämeen sairaanhoitajat ry

 

Maaliskuussa 2014 sain alkaa kutsua itseäni sairaanhoitajaksi. Oli oikeasti hieno hetki kun sai käteensä todistuksen (vaikka se tapahtuikin koruttomasti ilman juhlallisuuksia opintotoimistossa) ja nimi löytyi Terhikistä. Useampi viikko vierähti että mielsin itseni valmistuneeksi.

Valmistuminen ja kokopäivätyö ovat tuoneet monia positiivisia asioita elämään. Rahaa on enemmän kuin opiskelijana, saan ilokseni jo näin vastavalmistuneelta tehdä juuri sitä työtä mistä unelmoin aikanaan kouluun hakiessani ja aikaa uusille harrastuksille on löytynyt, koska illat eivät enää mene tenttiin lukiessa tai opinnäytetyötä tehdessä. Mitä tällä kaikella vapaa-ajalla kuuluu tehdä!? Mutta vastapainona näille kaikille on vastavalmistuneen epävarmuus tulevasta ja töiden jatkumisesta. Kun työsuhdetta jatketaan kerrallaan muutama kuukausi ei uskalla suuria tulevaisuuden suunnitelmia tehdä. En suinkaan ole yksin tässä tilanteessa. Ryhmästä, jonka kanssa opiskelin, on yksi onnistunut vakituisen paikan saamaan ja me kaikki muut elämme tasaisessa epävarmuudessa pätkätyösuhteissa. Ja tätä pätkäelämää pitää ilmeisimmin oppia elämään vielä useampi vuosi. Pätkätyöt tuovat jotain positiivistakin, niiden ansioista ei ehkä heti tule jämähdettyä samaan työpaikkaan ja itsensä kehittäminen pääsee hyvin alkuun, koska kouluhan ei kenestäkään vielä valmista tee.

Tämän hetkisessä työyhteissössäni koen saaneni vastuuta juuri sen verran, kun voin ottaakin sitä tässä vaiheessa. Ei liikaa, mutta sen verran että kehityn koko ajan. Tarvittaessa saan kokeneempien kollegoiden tukea. Heti valmistuttuani tuli muutama yö nukuttua huonosti, koska jännitin ensimmäisiä työvuorojani entistä vastuullisemmassa roolissa. Tällä hetkellä nukun yöni hyvin, mutta tiedosta suuren vastuuni. Opiskelijasta valmiiksi sairaanhoitajaksi on melkoinen loikkaus. Uusi roolini näkyy myös niin, että jo useampana päivänä nyt syksyllä olen toiminut sairaanhoitajaopiskelijoiden ohjaajana. Tilanne tuntuu jotenkin hullunkuriselta, koska vasta tammikuussa olin itse opiskelija, jota ohjattiin. Toivon opiskelijoiden jotain kanssani oppivan ja ohjaaminen on siinä mielessä ollut erittäin palkitsevaa, että omia toimintatapoja tulee arvioineeksi ja joutuu jatkuvasti perustelemaan, miksi tekee jonkin asian tietyllä tavalla. On sitä tullut asioita kertailtua teoriassakin.

Mari Kononen, Varsinais-Suomen sairaanhoitajat ry

Miten jaksaa taas alkavat opinnot pimenevissä illoissa, etenkin, kun osa meistä on ollut mahdollisesti koko kesän töissä? Tässä muutama ajatus ja ehdotus asiaan liittyen.

Syyskuu on pyörähtänyt käyntiin ja lehdet kellastuvat. Kesäloma on vietetty ja opiskelijan arki on alkanut. Osa meistä on viettänyt lomansa töitä tehden, toiset taas ovat lomailleet kotimaassa ja jotkut kotimaan rajojen ulkopuolella. Jokainen on kuitenkin saanut hetken hengähdystauon opiskelusta.

Nyt syyslukukauden alettua on jokaisen hyvä pohtia, mitkä ovat ne keinot, millä oman opiskelumotivaation saa pidettyä yllä. Kenties oma kokemus potilaana/omaisena/hoitajana on suurin motivaationlähde. Näitä kokemuksia ja muistoja on hyvä vaalia, sillä omien kokemustemme perusteella voimme kehittää omaa toimintaamme. Omia oivalluksia ja onnistumisenkokemuksia on hyvä aina välillä pysähtyä miettimään, ne antavat voimaa ja kenties lisäpotkua haastavissa tilanteissa, joita meille jokaiselle varmasti tulee matkan varrella vastaan.

Motivaation säilymisen kannalta on tärkeää huolehtia itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan. Näin syksyn koittaessa sanomalehdet ja mainokset pursuavatkin uusia harrastusmahdollisuuksia keramiikkapajasta kuntonyrkkeilyyn. Jokaiselle siis varmasti löytyy jotain, mikä rikkoo arkirutiinit ja mistä saa uutta voimaa jaksaa pimenevissä illoissa.

Tasapainon löytäminen opiskelun, perheen, ystävien, työn ja harrastusten välillä ei kuitenkaan ole helppoa. Täytyy siis muistaa olla terveesti itsekäs ja osata ottaa aikaa myös itselleen ja hiljaisuudelle. Näinä hetkinä voi mielessä kirkastua, miksi minä lähdin opiskelemaan hoitoalaa ja miksi juuri minusta tulee hyvä hoitaja. Nämä peruskysymykset voivat arjen kiireen keskellä unohtua. Kun näihin asioihin löytää vastauksen, on opiskelumotivaationkin säilyttäminen ainakin rahtusen helpompaa.

Minna Laakkonen, Karelia-ammattikorkeakoulu, Pohjois-Karjalan sairaanhoitajat ry

Siitä ei ole kauan, kun koulullemme Kemiin saatiin simulaatio-oppimisympäristö käytännön taitojen harjoittelemisen tueksi. Muutaman kerran ryhmämme on siellä päässyt taitojaan sekä testaamaan että uutta oppimaan. Henkilökohtaisesti simulaatio-opetuksesta on ollut todella hyötyä käytännön harjoitteluihin.

 Opettaja antaa pienelle ryhmälle alustavan case- tekstin, jossa kerrotaan hieman lähtötilanteesta. Ryhmällä on hetki aikaa pohtia mitä tehdään ja sopia hieman työnjakoa. Sitten alkaakin varsinainen tilanne, jota opettaja ohjaa valvontakeskuksestaan ja muu ryhmä seuraa kameroiden välityksellä toisesta luokasta. Lopuksi tilanne käydään läpi yhdessä muun ryhmän kanssa ja hoksataan jotain uutta.  Jotakuinkin näin se toimii.

Tilanteessa itse mukana ollessa lähes kaikki aidon ihmisen elintoiminnot omaavat nuket sekä aidon tuntuinen ympäristö oikeine välineineen tuovat tunteen siitä, että nyt hoidetaan oikeasti eikä vain kuvitella. Onneksi tilanne on kuitenkin harjoitusta, joten ei haittaa vaikka kaikki ei menisikään ihan putkeen. Usein eteen on sattunut haastavia casejä, joissa on saanut laittaa omat kyvyt sekä tiedollisesti että taidollisesti koetukselle.  Ryhmän tuella kaikista tilanteista on kuitenkin selvitty ja tilanteet on saatu kunnialla hoidettua kuntoon. Oppiminen tapahtuu varsinaisesti vasta tilanteen jälkeen, kun se puretaan ryhmässä.

Tilanteen purkuvaiheessa omaa ja muun tilanteessa mukana olleen ryhmän toimintaan voidaan sitten arvioida. Tähän ei usein riitä käytännön harjoitteluissa aikaa. Muu ryhmä osaa ulkopuolisena tarkkailija kertoa, mitkä asiat ovat menneet hyvin ja mitä asioita he ovat huomanneet jotka voisi tehdä toisin. Näistä oppivat kaikki, kunhan purkamiseen käyttää myös aikaa. Itse olen huomannut useita asioita varinaisella käytännön jaksolla ollessani, jotka ovat tulleet esille aikaisemmin simulaatioiden kautta. Kun tilanne on lähes sama oikeasti, kuin simuloidessa, on voinut hyödyntää potilaan kanssa simulaatioista saatuja vinkkejä. Jälkeenpäin on huomannut, että huippua, sehän tepsi. Harjoitellussa tuskin kerkeää samalla tavalla käydä tilanteita läpi ohjaajan kanssa, kuin simulaatioissa, ja pienetkin vinkit auttavat tulevaisuudessa vastaavissa tilanteissa.

Kokemukseni simulaatio-oppimisesta ovat hyviä. Tulevana hoitajana uskon käyttäväni vielä hyväksi monia simuloiden oppimiani asioita. Tietenkään simulointi ei korvaa aitoa harjoittelua, mutta tukee oppimista niin, että opiskeluaikana saa irti mahdollisimman paljon. Hyväksi olisi varmasti myös työelämässä käydä välillä testaamassa omia taitoja ja purkaa tilanteita yhdessä. Uskon, että aina löytyy jotain uutta ja aina on varaa kehittyä.

Janne Tervaskanto. Lapin ammattikorkeakoulu, Kemi.

Olen aikuisopiskelija ja opiskelen toista vuotta sairaanhoitajaksi. Takanani on pitkä työrupeama perushoitajana, kaksikymmentäviisi vuotta. Ajatus hakeutua opiskelemaan kyti pitkään, ja sitten tuli tunne että nyt tai ei sitten ollenkaan.

Elämäntilanteeni oli juuri sopiva opiskelun aloittamiseen, ja onnekseni ja ilokseni pääsin opiskelemaan. Rankka ensimmäinen vuosi on takana, mutta kertaakaan en ole katunut opiskelun aloittamista, päinvastoin. Opiskelu näin vanhemmalla iällä tuo tietenkin erilaisia haasteita kuin nuoremmille. Ensinnäkin itse opiskelu ja sen eri metodit ovat muuttuneet. Silloin joskus, kun viimeksi opiskelin kaikki tieto tuli valmiina opiskelijalle, hänen ei tarvinnut kuin istua tunnilla. Nykyään ja varsinkin näin monimuoto-opiskelussa opiskelijan täytyy itse hankkia tieto. Koulusta saattaa saada vinkkejä, mutta on täysin opiskelijan vastuulla, mitä hän oppii, mistä hän tiedon hankkii ja kuinka luotettavaa se on.  Toki nykyäänkin on perinteisiä luentoja, mutta suurin osa tehtävistä ja opinnoista tapahtuu ryhmätöinä. Tämä sinänsä luo todella suuren haasteen tehtävien tekemiselle, kun kaikki opiskelijat ovat myös töissä, perheellisiä ja asuvat pitkien välimatkojen päässä.  Samoin opiskelijan on itse suunniteltava opintojensa kulku ja järjestys. Tämä kaikki on ollut haasteellista opittavaa näin aikuisopiskelijalle.

Aikuisopiskelijan arki on työn, perheen ja opiskelun yhteensovittamista, välillä jopa minuuttiaikataulun mukaan. Opiskelun alettua ensimmäinen hankinta oli riittävän iso kalenteri, johon sai mahtumaan kaikki menot ja sovitut tapaamiset sekä työvuorot. Ensimmäinen asia jota opiskelin oli aikatauluttaminen ja ajankäytön suunnittelu. Työvuorojen muokkaaminen opiskeluaikatauluun sopivaksi vaatii myös luovuutta. Olen käyttänyt lomapäiviä muutaman kerrallaan esimerkiksi koulupäiviksi. Opiskelen kaksi päivää viikossa ja loppu viikon olen töissä kokopäiväisesti. Onneksi työnantajani on suhtautunut suopeasti opiskeluun. Työharjoittelujen ajan olen opintovapaalla, jolloin saan tuloihin sidottua aikuiskoulutustukea.

Pitkästä työkokemuksesta on ollut erittäin paljon hyötyä opiskelussa. Aika ajoin on tullut ahaa-elämyksiä, muistista on kaivautunut esiin vanhoja oppeja, ”näinhän tämä olikin”. Mutta se on luonut myös jonkin verran haasteita, esimerkiksi ensimmäisessä työharjoittelussani huomasin, että minun on vaikea sisäistää itseäni sairaanhoitajaksi. Niinpä tavoitteeni on tässä opintojen edetessä minä-kuvan muuttaminen, minä sairaanhoitajana. On myös ollut vaikea päästä jostain vanhoista tavoistaan eroon, ”näin kun on aina tehty”.  Minulle opiskelu on itsensä haastamista. Jokaisen suoritetun kurssin jälkeen olen lähempänä tavoitettani ja fiilis on hyvä.  Tosin tällä iällä opiskeluun suhtautuu rennommin kuin nuorena, siitä osaa myös nauttiakin.

Kaiken kiireen keskellä, vaikka vapaapäiviä on vähän, on myös muistettava antaa aikaa itselle ja rentouduttava, tavattava ystäviä. Näin saa voimia ja energiaa tehtävien tekoon ja opiskeluun. Itse saan opiskelusta voimia töissä käyntiin. Se ikään kuin on vastapainoa työlle.

Suosittelen opiskelua kaikille jo työelämässä oleville ja opiskelusta haaveileville, tämä on aivan mahtavaa ja opiskelu työn ohessa on nykyään helppoa, eikä taloudellinenkaan tilanne kärsi siitä kovin paljon. Elämänkokemuksesta on hyötyä tässäkin asiassa. Koskaan ei ole liian vanha oppimaan!

Katri Wasenius, Laurea ammattikorkeakoulu, Hyvinkää. Uudenmaan sairaanhoitajat ry

Vuoden vaihtuessa monet meistä tekevät lupauksia, joiden avulla parantaa omaa tai ympärillä olevien ihmisten elämää. Muutosten tuulet puhaltavat varsinkin alkuvuodesta, mutta monesti ne hiipuvat hiljalleen vuoden vanhetessa. Entä jos pyrkisimmekin siihen, että toisimme kaikki yhdessä ääntämme kuuluviin?

 Sairaanhoitajaliiton jäsenenä olet mukana vaikuttamassa sairaanhoitajien ammattiin ja koulutukseen sekä asemaan ja arvostukseen. Oletko pohtinut, miten voisit vaikuttaa ja tehdä vielä enemmän?

Itse liityin sairaanhoitajaliittoon heti opintojeni alkuvaiheessa syksyllä 2009. Samalla ilmoitin kiinnostukseni paikallisen opiskelijatyöryhmän toimintaan liittymiseen. Tämä tie on vienyt pikkusormen lisäksi myös melkein koko käden :). Olen päässyt näkemään, tapaamaan ja kokemaan paljon uusia ihmisiä ja asioita. Pääsen aitiopaikalta seuraamaan tulevan ammattimme kehittämistyötä ja olemaan itse siihen osallisena. Uusien tuttavuuksien kanssa keskusteluja käydessä ja ajatuksia vaihtaessa oma ajatteluni pysyy virkeänä ja saan kokonaiskuvaa opiskelijoiden ja jo valmiiden sairaanhoitajien kokemuksista ja haasteista.

Osallistumalla paikallisen alueyhdistyksesi toimintaan sinulla on erinomainen tilaisuus tavata samanhenkisiä ihmisiä, olla mukana vaikuttamassa toimintaan ja sen kehittämiseen sekä kehittää omaa asiantuntijuuttasi. Meitä opiskelijoita tarvitaan mukaan!  Meillä on uusin tieto ja raikkaita ideoita, joilla toimintaa voidaan kehittää entisestään.

Monissa ammattikorkeakouluissa on mahdollisuus sisällyttää järjestö- tai projektitoiminta osaksi opintoja. Mikäli kiinnostuksesi heräsi, ota rohkeasti yhteyttä joko omaan alueyhdistykseesi tai opiskelijatyöntekijääsi!

Sinäkin olet tervetullut mukaan toimintaan!

Minna Laakkonen, Karelia-ammattikorkeakoulu, Pohjois-Karjalan sairaanhoitajat ry

Miltä näyttää vastavalmistuneen urakehitysnäkymät? Mitkä ovat uramahdollisuuteni? Miten osaan jo opiskeluaikana valita oman polkuni oikein, vai tarvitseeko minun edes osata? Miten pääsen töihin juuri sinne, mihin haluankin?

Virallinen valmistumispäiväni sairaanhoitajaksi siintää kahden viikon päässä. Tunnelmani ovat vähintäänkin huikeat, pääsen heti alani töihin, ja mahdollisuuteni jatkaa opintojani jossain vaiheessa ovat rajattomat. Mutta mukaan mahtuu huolta monesta asiasta: minulla on nyt vastuu. Äsken olin vielä opiskelijamaailman huipulla, nyt olen taas valmistumiseni johdosta työelämässä hännillä. Äsken joku katsoi koko ajan perääni, nyt pitää osata koko ajan tehdä enemmän itse. Ja miten paljon jännittääkään siirtyä ensi viikolla työelämään.

Itselläni – kuten varmasti monella muulla hoitotyön koulutuksen aloittavalla – oli selkeä visio siitä, minkälaista työtä haluan tehdä valmistuttuani. Ja myös minun suunnitelmani vaihtuivat aivan toisiin tehtäviin. Oikean polun valitseminen on haastavaa, varsinkin jos kuuluu meikäläisen lailla siihen porukkaan, joka haluaisi aloittaa uransa ainakin viidestä eri työyksiköstä. Muistutankin itseäni siitä, että minkään työpaikkan opit eivät mene hukkaan. Kaikki työkokemus – hyvä ja huonompikin – on tärkeää sairaanhoitajaksi kasvamiselle. Uskon siihen, että ohjaudun tavalla tai toisella haluamalleni polulle. Joko työnantaja bongaa minut, tai minä bongaan työnantajan.

Tällä hetkellä sairaanhoitajille on töitä tarjolla runsaasti, ja urankehitysnäkymät alalla näyttävät hyvältä sekä monimuotoiselta. Ollaan kiitollisia siitä, sillä kaikilla aloilla niin ei ole. Kuitenkin työpaikan saaminen sieltä, mikä itseä kiinnostaa, ei ole mikään itsestäänselvyys. Ei edes näillä hoitoalan työmarkkinoilla. Siispä kannattaa tarttua jokaiseen pieneenkin mahdollisuuteen, mitä työelämä tarjoaa. Kokeile harjoittelupaikkaa, mikä ei ole ensimmäisenä sinua kiinnostavien yksiköiden listalla. Käy tekemässä pari työvuoroa keikkalaisena jossain, mikä ei alkuun vaikuta sen kummemmalta paikalta – keikkatyö saattaa poikia jatkossa monenlaisia mahdollisuuksia. Ja mikä tärkeintä: anna jokaisessa keikkatyö- ja harjoittelupaikassasi mahdollisimman hyvä kuva itsestäsi, ikään kuin se olisi tuleva työpaikkasi. Älä luo turhia ennakko-asenteita työ- tai harjoittelupaikoistasi, vaan mene avoimin mielin vastaanottamaan kaikki se tieto ja taito, mikä kyseisellä yksiköllä on sinulle antaa.

Mielestäni vastaus kysymykseen, tarvitseeko opiskelijan osata valita työuran polku jo hyvissä ajoin, on ei. Mutta neuvoisin uusia opiskelijoita pitämään työpaikkamahdollisuudet mielessä jo koulun alkaessa. Aloita työurasi jostain, mutta pidä kaikki ovet avoimena. Minä lähden opettelemaan sairaanhoitajan työtä päivystyspoliklinikalta – paikasta, johon lähes vuosi sitten tein pari vuoroa keikkaa. Tämä on vain lähtöruutu, maaliin mennessä minä ja työurani ollaan todennäköisesti muututtu moneen kertaan.

Taruliisa Tuokkola, Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitajat ry

Oli kesäkuinen ilta 2010 ja katselin ikkunasta Turun kauppatorille. Päätin että seuraavana syksynä minä asuisin tässä kaupungissa ja opiskelisin unelma-ammattiini. Turkuun minut oli tuonut seuraavana päivänä pidettävät ensihoidon koulutusohjelman pääsykokeet. Kokeeseen suunnistin täydellä tarmolla valmiina vakuuttamaan kaikki muutkin siitä, että juuri minut pitäisi valita. Edellisen illan ja aamun itsevarmuus kuitenkin hieman lässähti haastavan pääsykoepäivän aikana, jolloin tuntui, etten kaikkea osannut ja muut kokelaat olivat varmempia ja viisaampia. Kolmas kerta kuitenkin toden sanoi ja heinäkuussa postiluukusta kolahti kirje, joka kertoi että minut oli sittenkin valittu.

Parhaillaan eletään taas pääsykokeiden aikaa. Ympäri Suomea salit täyttyvät toiveikkuudesta, jännityksestä, pelosta ja innostuksesta. Kokeet vaihtelevat jonkin verran eri hoitoalaa opettavien ammattikorkeakoulujen kesken ja näin useampia pääsykokeita kolunneena, en voi yksittäisiä pilkuntarkkoja neuvoja antaa, mutta joitakin vinkkejä voinen niille antaa, jotka tänä keväänä tavoittelevat opiskelupaikkaa hoitoalalla. Itse olen kolunnut läpi viidet pääsykokeet ensihoitajaksi tai sairaanhoitajaksi.

Ensimmäisenä mielestäni kaikkein tärkein neuvo: ole oma itsesi, äläkä esitä. Sairaanhoitajan työtä tehdään omalla persoonalla eikä työssäkään voi ”feikata”. Pääsykokeissa on turha yrittää laskelmoida ”millaista persoonaa haetaan”. Hoitajia on monenlaisia ja myös monenlaisia opiskelijoita valitaan. Laskelmointi persoonallisuustesteissä harvoin johtaa hyvään lopputulokseen ja jos persoonallisuustesti osoittaa soveltumattomuutta koulutukseen, ei sopiminen työelämäänkään varmasti tule olemaan ongelmatonta.

Valmistaudu kunnolla. Kaikkialle hoitoalanoppilaitoksiin ei ole ennakkomateriaalia, mutta joihinkin sellaista on. Itse opin tämän kantapään kautta. Keväällä 2009 hain toista kertaa opiskelemaan ensihoitajaksi ja hakemaani oppilaitokseen oli ennakkomateriaalina muutama kymmenen sivua anatomiaa. En valmistautunut tarpeeksi hyvin, koska oletin, että kysymykset olisivat hyvin simppeleitä, monivalintakysymyksiä tms. On kai sanomattakin selvää, että kokeen anatomiaosuus meni miten meni ja ovet oppilaitokseen eivät auenneet. Joten jos materiaalia on, opiskele se kunnolla. Jos taas pääsykoe ei ennakkomateriaalia sisällä, vähintä mitä voit ennen koetta tehdä, on nukkua kunnon yöunet.

Älä luovuta. Tätä neuvoa voi soveltaa niin itse koetilanteessa kuin sen jälkeenkin. Jos kokeen yksi osio tuntuu menevän penkin alle, älä luovuta. Yksittäisen osion huonosti meneminen ei vielä pilaa mahdollisuuksia vaan sen jälkeen pikemminkin tulee yrittää muissa osioissa uudella tarmolla ”sata lasissa”. Mitä tulee pääsykoetuloksiin, ei pidä luovuttaa, jos ovet kouluun eivät ensi yrittämällä aukene. Aina voi pohtia, mitä olisi voinut tehdä paremmin tai toisin ja sen jälkeen odottaa uudella tarmolla tulevia pääsykokeita. Pettymyksiä kokee jokainen ja ne myös kasvattavat ihmistä.

Nyt onkin hyvä päättää tekstini suuriin tsemppauksiin kaikille hoitoalaa opiskelemaan hakeville. Olkaa innokkaita, motivoituneita ja omalla persoonalla mukana. Kun yrittää parhaansa, ei muuta voida vaatia. Onnea koitokseen!

Mari Kononen, Turun amk, Turku, Varsinais-Suomen sairaanhoitajat ry