Mirja TervoSamalla hetkellä kun sain tiedon että olen päässyt opiskelemaan hoitotiedettä, ryhdyin hekumoimaan lopputyön tekemisen tunnelmissa. Näin itseni suuren työpöytäni ääressä, kirjojen ja höyryävien teekupposten ympäröimänä. Ikkunan takana alati muuttuva taivas ja jykevät mäntypuiden rungot. Chopin soisi ja ylläni olisi mukavasti kulunut kotitakki. Löytäisin aiheekseni jotakin elinkelpoista, arkitärkeätä ja sisäisesti resonoivaa. Kirjoittaisin ajatukseni ylös vislaillen ja mieleni olisi vapaa ja toivorikas. Aikaa, keskusteluja, kannustusta ja kujeilua olisi, juuri niin kuin gradua kirjoittaessani tapahtui.

Jamkissa opinnäytetyö hahmotetaan prosessina. Oman vuosikurssini osalta prosessi käynnistyi heti toisen lukuvuoden alussa, vaikka takana oli vasta gerontologisen hoitotyön harjoittelu. Ensimmäisessä seminaaritapaamisessa kannustettiin tekemään opinnäytetyö mieluummin kaksin tai kolmisin, yksin vain erityisluvalla. Aiheen olisi ehdottomasti käsiteltävä hoitotyötä ja kosketettava työelämää, ja tutkimusaineistona käytettävä mieluummin tietokantojen kautta hankittua näyttöön perustuvaa tietoa, kuin itse kerättyä laadullista tai määrällistä uutta tutkimusaineistoa.

Kirjallisuuskatsaushan siitä tällä reseptillä helpoiten kuoriutuu. Työ etenee aiheen hyväksyttämisellä, tutkimustekstin tuottamisella ja tiheillä seminaaritapaamisilla. Vääjäämättä syntyy tulosta. Eritoten kun Elmoon on opiskelijoiden avuksi rakennettu mahtava opinnäytetyömikrokosmos mallipohjaformalismia myöten. On sähköisiä orientaatiovideoita, toimintaohjeet julkaisuun, ONT- foorumi, Urkund plagioinninestoon, mutta ei pihaustakaan siitä miten hauskaa ja luovaa työtä myös opinnäytetyylisen minitutkimuksen tekeminen oikeasti on, voi olla, saa olla. Ei sanaakaan siitä mitä opinnäyte merkitsee ihmisyydelle, saatikka lukijalle, tekijälle, opiskelijalle.

Opinnäytetyö on akateeminen siirtymäriitti opiskelijasta valmistuneeksi. Sovittuun kirjalliseen muotoon rakennettu tuotos on osoitus siitä, että opiskelija on kykeneväinen hyödyntämään ja soveltamaan oman alansa tieteellistä ajattelua ja pystyy kehittämään sitä eteenpäin omalla panoksellaan. Jokainen opinnäytetyön tekijä osallistuu siis humanistiseen traditioon ja tieteelliseen vuoropuheluun, totuuden, hyvyyden ja kauneuden hyveitä kunnioittaen.

Kun italialainen semiootikko Umberto Eco julkaisi vuonna 1977 omille oppilailleen suunnatun ohuen ohjekirjan, hän nimesi sen käytännöllisesti Miten kirjoittaa lopputyö. Teoksessaan Eco kannustaa kaikkia asianosaisia karttamaan lopputyöneuroosia, sillä eihän tässä mitään Prousteja olla. Kirjastonhoitajiin Eco kehottaa suhtautumaan ujostelematta ja ensimmäiseen versioon kirjoittamaan kaiken mitä tulee mieleen. Kaiken kukkuraksi Eco yllyttää kuvittelemaan että nykytutkijat ovat muinaisia ja päinvastoin, sillä mitä enemmän pitää tieteellistä tekstiä kirjoittaessaan sisäisesti hauskaa, sitä parempi lopputyöstä tulee. Metafora toisensa jälkeen virkistää lukijaa, esimerkiksi että sian paistamisen ja lopputyön välillä on selkeä samankaltaisuus: Osia ei mene hukkaan kummassakaan. ”Lopputyösi”, Eco povaa; ”on kuin ensimmäinen rakkautesi. Sen unohtaminen tulee olemaan vaikeaa”.

Umberto Eco: How to Write a Thesis. MIT Press. (2015) Translated in English by Caterina Mongiat Farina & Geoff Farnina Orig.: Come si fa una tesi di laurea: le materie umanistiche (1977).

Mirja Tervo, JAMK, Keski-Suomen sairaanhoitajat ry

Yksi kommentti artikkeliin ”Lopputyö rakastuneen kielellä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.