Kuva Tanja VKellon näyttäessä 4:15 matkani ensimmäisille Sairaanhoitajapäivilleni oli alkanut. Junassa istuessani huomasin katselevani kanssamatkustajia miettien, että onkohan heilläkin sama määränpää? Vaunussa kuuluneesta puheensorinasta erotin toisinaan sanat sairaanhoitajaopiskelija ja Sairaanhoitajapäivät. En siis ollut yksin matkalla, hyvä niin.

Tiesin, että päivillä tullaan kohtaamaan monen eri alan toimijoita sekä myös sairaanhoitajia että opiskelijoita, eli verkostoitumaan siis! Parhaimpiin hetkiin lukeutui kohtaaminen pitkän uran tehneen hoitajan kanssa. Voi sitä tiedon ja kokemuksen määrää. Toivoisin joskus omaavani edes murto-osan moisesta osaamisesta J. Matkalla ollaan vielä… Ajatusten ja kokemusten vaihtaminen rikastuttaa opiskelijan elämää ja antaa näkemystä siitä, mihin ollaan matkalla. Jokainen meistä tekee polustaan oman näköisensä. Matkan varrella mukaan tarttuu erilaisia kokemuksia hoitotyöstä, niin hyviä kuin huonoja. Valitsemalla niistä parhaat ja itselleen sopivat mallit, saavutetaan jotain hienoa eli ammattitaito, jolla työtä tehdään. Tätä ammattitaitoa oli edustettuna messuilla runsaasti.

Päivien ohjelmisto oli runsas, luentoja oli tarjolla teknologian kehityksestä ja toiminnan parantamisesta aina palvelujärjestelmien muutoksiin ja uusimpiin hoitosuosituksiin. Vaikka alalla puhaltelevat muutosten tuulet, uskotaan tulevaisuuteen. Uskon, että jokainen kävijä on löytänyt itselleen mieluisan aiheen kuunneltavaksi. Luennot surusta ja kuoleman kohtaamisesta, sekä ”Otan osaa, jos osaan” oli ajatuksia herättäviä. Surevan omaisen kohtaaminen ja hänen tukeminen on hoitajille osa hoitotyön arkea. Valmiita työkaluja kohtaamisiin ei ole, koska jokainen kohtaaminen on kuitenkin niin erilainen ja uniikki. Läsnäolo ja kuunteleminen voi olla joskus omaiselle se, mitä hän tarvitsee hoitajalta.

Toivottavasti nautit ja sait itsellesi kotiin viemisiä päiviltä. Minä ainakin sain, mukaani lähti nippu kirjoja ja kassillinen esitteitä J! Kiitos kaikille esittelijöille ja kävijöille, ilman teitä päivät eivät olisi onnistuneet. Toivottavasti näemme ensi vuonna uudestaan!

Tanja Vattulainen, Karelia-ammattikorkeakoulu, Pohjois-Karjalan sairaanhoitajat ry

foorumi Tiina 2015Varmasti kaikki ovat kuulleet sanonnan ’’eihän sinne ole kuin poronkusema’’. Pohjoisesta lähtöisin oleva sanonta tarkoittaa välimatkaa kuinka pitkään ajoporolla voi ajaa taukojen välillä, matkan pituus on maksimissaan 7,5 km.  Tämä sanonta on saanut nykyään uuden merkityksen, mutta se on yleisesti lyhyt mittayksikkö. No mikä on lyhyt matka pohjoisessa? Maakuntien asukkaille pitkämatka ei ole esimerkiksi 100 km lähimpään isoon markettiin, mutta entäpä jos helsinkiläinen lähtisi Lahteen suorittamaan viikoittaiset ruokaostokset? Kuulostaa hullunkuriselta.

Mitä tämä tarkoittaa opiskelijalle? Tarvitseeko minun mennä luennoille 100 km päähän? Paljonko kilometrejä kertyy harjoitteluun? Löydänkö harjoittelupaikkaa lähiseudulta?  Yksi Lapin ammattikorkeakoulun strategisista painopisteistä on etäisyyksien hallinta. Koulullamme on mahdollisuus suorittaa esimerkiksi harjoittelua Onni-autossa, joka tuo palvelun lähemmäksi asiakkaita, joiden sairaalamatka voi venyä jopa 80 km pituiseksi. Haasteita opiskelijalle luo esimerkiksi välimatkat mahdollisiin harjoittelupaikkoihin ja julkisen liikenteen puutteellisuus. Kaikki tiedostavat tämän asian ja vaikka harjoitteluun bussimatka kestäisi 40 minuuttia ja tämän jälkeen pysäkiltä useamman kilometrin kävelymatka, ei tätä nähdä esteenä. Opiskelijoiden onneksi myös etäyhteydet ovat kehittyneet huomattavasti ja pilvipalveluiden välityksellä työskentely sujuu välimatkoista huolimatta. Tapaamiseen ei tarvitse välttämättä matkustaa seuraavaan kaupunkiin, jonne matkaa kertyy kymmeniä jopa satoja kilometrejä.

Hoitoalaa miettien välimatkat ovat erityisen haasteelliset. Saako hoitoa tarvittavan nopeasti, on kysymys lähes jokaisen huulilla. Pohjois-Suomen erikoissairaanhoito en keskitetty Oulun yliopistolliseen sairaalaan, jonka palvelut kattavat pinta-alallisesti 51,1 % koko Suomen pinta-alasta.  Utsjoelta Ouluun sairaalaan kertyy matkaa yli 650 kilometriä. Opiskelijan näkökulmasta on tärkeää myös opetella tunnistamaan varoittavia merkkejä sekä ennaltaehkäisemään tilanteiden eskaloitumista omalla työskentelytavalla.

Toisaalta omasta puolesta voin sanoa, että en vaihtaisi pitkien välimatkojen Pohjois-Suomea asumispaikkana etelän ruuhkakeskuksiin mistään hinnasta. Väljyys asumisessa ja olemissa on monelle positiivinen asia. Tampereelta Rovaniemelle muuttanut ystäväni vannoi ettei ikinä muuta takaisin ’’muurahaispesään’’. Kliseinen sanonta ’’välimatka voi tehdä hyvää’’ soveltuu siis moneen elämän osa-alueeseen.

Tiina Molkoselkä, Lapin AMK, Lapin sairaanhoitajat ry.

Mirja TervoSamalla hetkellä kun sain tiedon että olen päässyt opiskelemaan hoitotiedettä, ryhdyin hekumoimaan lopputyön tekemisen tunnelmissa. Näin itseni suuren työpöytäni ääressä, kirjojen ja höyryävien teekupposten ympäröimänä. Ikkunan takana alati muuttuva taivas ja jykevät mäntypuiden rungot. Chopin soisi ja ylläni olisi mukavasti kulunut kotitakki. Löytäisin aiheekseni jotakin elinkelpoista, arkitärkeätä ja sisäisesti resonoivaa. Kirjoittaisin ajatukseni ylös vislaillen ja mieleni olisi vapaa ja toivorikas. Aikaa, keskusteluja, kannustusta ja kujeilua olisi, juuri niin kuin gradua kirjoittaessani tapahtui.

Jamkissa opinnäytetyö hahmotetaan prosessina. Oman vuosikurssini osalta prosessi käynnistyi heti toisen lukuvuoden alussa, vaikka takana oli vasta gerontologisen hoitotyön harjoittelu. Ensimmäisessä seminaaritapaamisessa kannustettiin tekemään opinnäytetyö mieluummin kaksin tai kolmisin, yksin vain erityisluvalla. Aiheen olisi ehdottomasti käsiteltävä hoitotyötä ja kosketettava työelämää, ja tutkimusaineistona käytettävä mieluummin tietokantojen kautta hankittua näyttöön perustuvaa tietoa, kuin itse kerättyä laadullista tai määrällistä uutta tutkimusaineistoa.

Kirjallisuuskatsaushan siitä tällä reseptillä helpoiten kuoriutuu. Työ etenee aiheen hyväksyttämisellä, tutkimustekstin tuottamisella ja tiheillä seminaaritapaamisilla. Vääjäämättä syntyy tulosta. Eritoten kun Elmoon on opiskelijoiden avuksi rakennettu mahtava opinnäytetyömikrokosmos mallipohjaformalismia myöten. On sähköisiä orientaatiovideoita, toimintaohjeet julkaisuun, ONT- foorumi, Urkund plagioinninestoon, mutta ei pihaustakaan siitä miten hauskaa ja luovaa työtä myös opinnäytetyylisen minitutkimuksen tekeminen oikeasti on, voi olla, saa olla. Ei sanaakaan siitä mitä opinnäyte merkitsee ihmisyydelle, saatikka lukijalle, tekijälle, opiskelijalle.

Opinnäytetyö on akateeminen siirtymäriitti opiskelijasta valmistuneeksi. Sovittuun kirjalliseen muotoon rakennettu tuotos on osoitus siitä, että opiskelija on kykeneväinen hyödyntämään ja soveltamaan oman alansa tieteellistä ajattelua ja pystyy kehittämään sitä eteenpäin omalla panoksellaan. Jokainen opinnäytetyön tekijä osallistuu siis humanistiseen traditioon ja tieteelliseen vuoropuheluun, totuuden, hyvyyden ja kauneuden hyveitä kunnioittaen.

Kun italialainen semiootikko Umberto Eco julkaisi vuonna 1977 omille oppilailleen suunnatun ohuen ohjekirjan, hän nimesi sen käytännöllisesti Miten kirjoittaa lopputyö. Teoksessaan Eco kannustaa kaikkia asianosaisia karttamaan lopputyöneuroosia, sillä eihän tässä mitään Prousteja olla. Kirjastonhoitajiin Eco kehottaa suhtautumaan ujostelematta ja ensimmäiseen versioon kirjoittamaan kaiken mitä tulee mieleen. Kaiken kukkuraksi Eco yllyttää kuvittelemaan että nykytutkijat ovat muinaisia ja päinvastoin, sillä mitä enemmän pitää tieteellistä tekstiä kirjoittaessaan sisäisesti hauskaa, sitä parempi lopputyöstä tulee. Metafora toisensa jälkeen virkistää lukijaa, esimerkiksi että sian paistamisen ja lopputyön välillä on selkeä samankaltaisuus: Osia ei mene hukkaan kummassakaan. ”Lopputyösi”, Eco povaa; ”on kuin ensimmäinen rakkautesi. Sen unohtaminen tulee olemaan vaikeaa”.

Umberto Eco: How to Write a Thesis. MIT Press. (2015) Translated in English by Caterina Mongiat Farina & Geoff Farnina Orig.: Come si fa una tesi di laurea: le materie umanistiche (1977).

Mirja Tervo, JAMK, Keski-Suomen sairaanhoitajat ry

Kirsi KauppinenPlarasin tänään Tehy-lehteä, joka oli muutama päivä sitten tullut postissa. Siinä tuli eteen sivut, joissa kirjoitettiin kollegiaalisuudesta. Siinä käsiteltiin sanaa kollega, joka on laaja käsite ja kattaa useita ammattikuntia. Hmmm. Maistelen sanaa ammattikunta ja luen samalla tekstiä. Mieleen tulee ammatillisuus ja yhteistyö sekä ENSAn kokouskäynti opiskelijafoorumin jäsenenä Lontoossa opiskelujen aikana. Kokouksessa keskusteltiin moniammatillisesta yhteistyöstä opiskelun aikana. Muiden maiden jäsenet toivoivat harjoittelujen ja opiskelun aikana saavansa muilta ammattiryhmiltä oppia, kuten lääkäreiltä ja fysioterapeuteilta. Olen keskustelussa ymmälläni, eikö niin ole muualla.

Mietin omia harjoittelujani opiskelun aikana. Olen ilmeisesti ollut aktiivinen ohjauksen hakija ja ottanut vastaan kaiken mitä harjoittelusta voi ottaa. Minua on harjoitteluissa ohjannut fysioterapeutit, farmaseutti, jonohoitaja, laitoshuoltajilta ja lääkintävakseilta olen tiedustellut heidän työtehtäviään ja vaihtanut pikaisia kuulumisia käytävillä. Jokaisessa harjoittelupaikassa olen saanut lääkäreiltä ohjausta tai saanut vähintään syventävää tietoa sairaudesta.

Onko tämä aina mahdollista? Ei, valitettavasti. Se tulee eteen Suomessakin. Perustelen tämän sillä, että minullakin on tullut eteen paikkoja, joissa esim. samaan kahvihuoneeseen ei saanut opiskelijat tulla tai osastotunnit eivät kuuluneet opiskelijalle. Harjoitteluni ovat sijoittuneet vuosille 2014 ja 2015. Ei siis kovin kauas menneisyyteen. Takkuaako tässä ammatillinen yhteistyö vai kompastuuko sana kollega ensimmäiseen kynnykseen? ”näin ollaan aina tehty”-käytänteitä olisi jo hyvä karistella kompostiastiaan. Paljon kuitenkin on mahdollista saada omalla aktiivisuudella ja sillä että näyttää olevansa kiinnostunut asiasta. Vai voiko?

Loppujen lopuksi voin kuitenkin sanoa olevani ylpeä Suomessa tapahtuvasta ammatillisesta yhteistyöstä, sillä olen mukana yhtenä kollegana tekemässä arvokasta hoitotyötä. Hoitotyötä, jossa potilasta hoitaa useampi ammattiryhmä. Olen nähnyt mitä tämä yhteistyö on, kun sitä on viilattu saumattomuutta kohti ja jokaista ammattiryhmää arvostetaan. Näin saumattomasti se ei ilmeisesti toimi kaikkialla Euroopassa. Muutos lähtee minusta ja voin olla antamassa omalta osaltani kasvojen kohotusta ammatilliselle yhteistyölle. Kukapa ei haluaisi työskennellä potilaan parhaaksi yli ammattirajojen ja samalla oppien toisilta hyviä ja uusia toiminta- ja hoitotapoja?

Kirsi Kauppinen, sairaanhoitaja AMK, Uudenmaan sairaanhoitajat ry

?????????????????????????????????Sairaanhoitajaopiskelijoiden Facebook-sivuilla  keskusteltiin työnteon ja opiskelun yhdistämisestä, keskustelussa pohdittiin lähinnä monimuoto-opiskelun ja työnteon yhdistämistä.  Moni opiskelua suunnitteleva varmaan miettii tätä samaa asiaa. Miten taloudellisesti pärjää jos aloittaa opiskelun? Varsinkin jos on jo ollut työelämässä ja asuu ns. omillaan, ei vanhempien kanssa. On ehkä jo perheellinen?  Työnteko on ehkä ainut mahdollisuus talouden hoitamiseen. Miten hoitaa käytännön harjoittelujaksot?

Itse olen opiskeluni loppusuoralla ja koko opiskeluaikani eli kolme vuotta olen samanaikaisesti käynyt töissä ja opiskellut monimuoto-opiskeluna sairaanhoitajaksi. Töitä olen tehnyt ihan sadalla prosentilla, en osa-aikaisesti.  Opiskelua on ollut maanantait ja tiistait, loppuviikon olen ollut töissä ja tehnyt koulutehtäviä. Toki olen siinä onnellisessa asemassa, että minulla on jo täydet lomat eli 38 päivää vuodessa ja vakituinen työpaikka ja ihanan ymmärtäväinen esimies!  Käytännössä ajankäyttöni on mennyt niin, että olen käyttänyt osan lomapäivistäni koulupäivinä ja osan pitänyt lomana kesällä. Lomapäivien loputtua on ollut pakko jaksaa montakin viikkoa ilman vapaapäiviä. Työharjoitteluviikot olen ollut opintovapaalla, pari kuukautta kerrallaan.  Joissakin kouluissa on myös mahdollista tehdä osa työharjoitteluista niin, että kasaa niitä opiskelun loppupuolelle ja yrittää tehdä niitä palkallisena, jos harjoittelupaikat siihen suostuvat. Tämä helpottaa taloudellista tilannetta huomattavasti.

Ensimmäisenä keväänä tuli usein mieleen ajatus, etten ikinä selviä tästä urakasta ja että olen hullu kun lähdin tähän, mutta näin jälkeenpäin ajatellen opiskelu ja samanaikainen työnteko ei tunnu hurjalta. Itse asiassa sain opiskelusta ” virtaa” työntekoon, opiskelu auttoi jaksamaan raskaatkin ajat. Ja kouluun jaksoi mennä sen voimalla, että oma ryhmäni oli kannustava ja mahtava!

Minulla on siis kokemusta vain monimuoto-opiskelusta ja siihen työnteon yhdistämisestä mutta yhden neuvon haluan antaa niille, jotka suunnittelevat opiskelun ja työnteon yhdistämistä. Neuvoni on: ajankäytön suunnittelu ja kalenterin käyttö. Päivän jokainen hetki on suunniteltava etukäteen lähes minuutilleen ja annetut tehtävät on tehtävä ajallaan. Nämä tulin huomaamaan jo ensimmäisellä lukukaudella! Myös vapaa-aikaa on oltava ja lepohetkiä. Ystävien ja perheen kanssa on vietettävä aikaa, muuten ei jaksa.  Sisua tämä vaatii, eikä missään tapauksessa ole helpoin tapa hoitaa opiskelut, mutta opiskelu on mahdollista myös työnteon yhteydessä.

Katri Wasenius, Laurea ammattikorkeakoulu, Hyvinkää, Uudenmaan sairaanhoitajat ry

Mirja TervoOpiskelen sairaanhoitajaksi Jyväskylän ammattikorkeakoulussa, englanninkielisellä linjalla. Luokkahuoneessa ympärille katsoessani mieleen nousee usein muistikuvia entisestä kotikaupungistani New Yorkista. Värejä, kieliä, karaktäärejä joka lähtöön. Silti, anatomis-fysiologiset ja psykologiset rakenteemme, kapasiteettimme ajatteluun ja itseilmaisuun, tarpeemme nukkua, liikkua ja syödä, kuinka lajille tyypillistä. Lisäksi meillä kaikilla on kokemuksia. Rakkaudesta ja vanhenemisesta, esimerkiksi.

Kulttuuriset eromme paljastuivat heti opiskelujen käynnistyttyä. Miten osoitamme ymmärtävämme opiskelijan ja opettajan roolit. Kuka keskeyttää ja kuka on hiljaa. Kuka kiistää, väittelee ja kyseenalaistaa opettajan auktoriteetin, opetusmetodit, tietolähteet. Miten annettuihin kellonaikoihin, aikatauluihin ja haasteisiin suhtaudutaan. Miten negatiiviset tunteet ilmaistaan. Miten ristiriitoihin vastataan. Miten erilaiset valmiustasomme ja ikäeromme vaikuttavat ryhmädynamiikkaan.

Luokkahuonetilanteissa ja ryhmätöitä tehdessämme erilaisuuden ärsyke käynnistää henkilökohtaisen ja usein myös avoimen dialogin. Syttymällä toisen herättämään ärsykkeeseen paljastamme kulttuuristen ja yhteiskunnallisten ajattelumallien ja rakenteiden aikaansaannokset itsessämme ja toisissamme. Syntyy kuin huomaamatta henkilökohtaisen  monikulttuurisen oppimisen taso. Filosofi Bhikhu Parekh (2000) käyttää ilmiöstä termiä ”kriittisen sitoumuksen idea”. Tässä haetaan kompromissia, vatupassia, tuntumaa. Seuraa vähitellen omien ideoiden, uskomusten ja toimintojen uudelleenmuodostus, joka johtaa itseymmärryksen laajenemiseen. Näin minä tässä jengissä resonoin!

Sairaanhoitajaopiskelija on lähes pakotettu punnitsemaan arvojaan ja kohtaamaan erilaisuuteen liittyviä ennakkoluulojaan. Omasta elämäntyylistä tai viiteryhmästä poikkeavien, eri ikäryhmään kuuluvien, uskonnollisiin, LGTB tai etnisiin vähemmistöihin lukeutuvien ihmisten haasteiden tunnistaminen, ymmärtäminen ja niihin vastaaminen ei ole joka tilanteessa mutkatonta ammattilaisillekaan. Mieleeni on jäänyt ensimmäisen vuoden syksyltä pienryhmäkeskustelu arvoista ja sairaanhoitajien eettisistä ohjeista. Parekhin monikulttuurisen oppimisen tasomalliin nojautuen opimme näiden keskustelujen myötä keskustelemaan avoimesti omista arvoistamme ja tekemään eron omien arvojen ja ammatti-identiteettiimme kuuluvien, työelämässä noudatettavien ”sairaanhoitajien operatiivisten arvojen” välillä.

Opiskelemme sairaanhoitajan ammattia suomalaisen lainsäädännön, kansallisten eettisten ohjeiden ja Käypähoito-suositusten valossa. Kaikki ammatilliset opinnot ja ammatti-identiteetin kasvua tukevat teoriaopinnot sisältävät kuitenkin monikulttuurisuus-perspektiivin kuin luonnostaan. Kasvava ammatillinen tietopohja lisää varmuuttamme sisällyttää esitelmiin ja kommenttipuheenvuoroihin kulttuurikriittistä reflektointia, esimerkiksi vertailla suomalaisia käytänteitä toisen yhteiskunnan tai kulttuurin hoitoparadigmoihin. Ammatilliseen kasvuun ja opintoihin liittyvä ajatusten vaihto eri kulttuureista ja viiteryhmistä tulevien kanssa lisää itselle jo mekaanisiksi muodostuneiden ajatusmallien uudelleentarkastelemispotentiaalia. Kun joka kurssilla kuulee ruohonjuuritason kokemuksia ja näkemyksiä maailman eri kolkista, välttyy harhalta että oppimiamme hoitokäytänteitä voisi soveltaa suoraan kaikkiin kulttuureihin tai viitekehyksiin, tai etteikö omissammekin olisi parantamisen varaa.

Uskon että kielellisesti, kulttuurisesti ja elämänkokemuksellisesti monipuolinen ryhmä antaa erinomaiset valmiudet matkallamme kohti ammatillista ”kuvitteellisen sitoutumisen ideaa” – kykyä tieteenalaspesifillä tasolla käsittää ja tehdä yhdessä tietoisia valintoja: Näin me haluamme resonoida sairaanhoitajina suomalaisessa yhteiskunnassa!

Kirjallisuus:

Parekh, Bhikhu. 2000. Rethinking Multiculturalism. Cultural Diversity and Political Theory. Harvard University Press.

Uberoi Varun & Tariq Modood (eds.). 2015. Multiculturalism rethought: Interpretations, Dilemmas and New Directions. Essays in Honour of Bhikhu Parekh. Edinburgh University Press.

Mirja Tervo, JAMK, Keski-Suomen sairaanhoitajat ry

 

foorumi Tiina 2015Ensimmäisessä harjoittelussani vuodeosastolla kuulin melkein heti sanat ”en tiedä onko nykyiset opiskelijat tyhmempiä kuin aikaisemmin, tuntuu etteivät he osaa mitään”. Opiskelijan korvaan sanat olivat kuin liitutaulua raapisi. Keskusteluun osallistui useampi kyseisen osaston työntekijä ja onneksi löytyi myös ihmisiä, jotka ymmärsivät, että resurssien vähentymisen vuoksi myös lähiopetuksesta on leikattu. Lopputulema kuitenkin oli se, että ketään ei enää pidetty tyhmänä vaan olimme yhtä mieltä siitä, että hoitoalan opinnoissa esimerkiksi kädentaitojen konkreettinen opettaminen jää liian vähälle.

Meillä Suomessa tarjotaan erittäin laadukasta opetusta ja voinen lainata sanontaa ”on lottovoitto syntyä Suomeen”. Koulujen tarjoama opetus on laadukasta ja laadusta halutaan pitää myös kynsin ja hampain kiinni. Valitettavasti liian monesti kuulee myös sitä, että esimerkiksi luennot korvataan itsenäisellä/ryhmätehtävällä siksi, että opettajien aikataulut ovat liian tiukat. Monet opettajat kuittaavat itsenäisen työskentelyn lauseella ”Opettaja ei ole se kannu, joka kaataa tiedon opiskelijan päähän.” Mutta kuinka tehokasta on laittaa opiskelija tekemään tehtäviä ilman tarvittavaa teoriapohjaa? Kokemuksesta voin sanoa, että tehtävät eivät ole aina niin yksiselitteisiä tehdä ilman pohjatietoja, joita luennoilla opitaan. Muistan kuinka viime syksynä kulutin tunteja ja tunteja tehden anatomian tehtäviä ja mietin mikä kaikki on edes oleellista. Silloin olisin halunnut kysyä opettajalta. Harmikseni Moodle-oppimisympäristö ei anna vaihtoehtoa ”kysy opettajalta”.

Palatakseni siihen lauseeseen, ettei opettajan kuulu kaataa tietoa opiskelijan päähän. Tämä on ihan totta. Vaikka lähiopetuksesta leikataan paljon, ehkä harmittavan paljon, voi se myös tuoda mahdollisuuksia. Opiskelijaelämä on tunnetusti mukavaa ja vapaata. Voisin siis väittää, että osalle ihmisistä liukuvat opiskeluajat sopivat paremmin kuin se klo 8-16 luennoilla istuminen. Opiskelijalle arjen luksusta voi olla se että maanantai-aamuna saakin jäädä kotiin pyjamat päällä ja kuunnella luentoja netistä. Oppiminenhan on itsestä kiinni ja kuinka paljon siihen jaksaa panostaa. Itsenäinen opiskelu mahdollistaa omat oivallukset, jolloin asiat jäävät paremmin mieleen. Pitää kuitenkin muistaa että koulun tarjoama opetus on vasta pohja tulevaa ammattia varten. Sairaanhoitajan ammatti on kuitenkin sellainen, että kaikkea et voi oppia pelkästään koulun penkkiä kuluttamalla, vaan ammatin oppii pikkuhiljaa tekemällä ja kokemalla.

Tiina Molkoselkä, Lapin ammattikorkekoulu (Kemi), Lapin sairaanhoitajat ry

Olemme aina välillä kirjoittaneet tänne valmistuneen mietteitä työelämään siirtymisestä. Nyt on minun vuoroni. Janne kuva

Juhlin valmistumistani toukokuussa 2015 ja sain ensimmäisen työpaikkani sairaanhoitajana samana keväänä ollessani opintojen loppupuolella. Ensimmäinen työpaikkani, jossa olen virallisesti sairaanhoitaja, on psykiatrisessa kuntoutuskodissa. Alkuun tuntui aika hienolta kutsua itseään sairaanhoitajaksi ja tuntuuhan se yhä edelleen, mutta nyt siihen alkaa olla jo tottunut. Yhtä aikaa innokkuuden kanssa tuli myös pieni pelko, että nytkö sitä sitten pitäisi kaikki osata. Tiedän, etten ole yksin. On aika yleistä, että ensi askeleet sairaanhoitajana ovat sekä mielenkiintoisia että pelottavia. Kesän aikana on saanut kaivaa vanhoja opiskelumateriaaleja naftaliinista. Vaikka toisaalta on tiennyt opiskeluaikoina, että monia asioita tulee tarvitsemaan vielä opiskelujen jälkeenkin, on se silti yllättänyt. Joitain asioita olisi voinut painaa mieleen paremmin, ettei niihin tarvitsisi kompastua sitten työelämässä. Psykiatrian materiaalien lisäksi on saanut kaivaa myös muun muassa sisätautien luennot esiin kerratakseen esimerkiksi diabeteksen hoidon erityispiirteet. En osaa sanoa, mikä opiskeluaikojen kirjoista olisi ollut se kaikkein tärkein tai mikä kannattaisi omistaa vielä opiskelujen jälkeenkin. Se nimittäin tuntuu riippuvat aivan siitä, mihin tarvitsee ja haluaa perehtyä vielä paremmin.

Ammatillisia onnistumisia, mutta myös epäonnistumisia on tullut kesän aikana vastaan. Onnistumisista saa hurjasti uutta virtaa jaksaa ja innostua työstään. Epäonnistumiset ovat liittyneet eniten siihen, että uskoo osaavansa ja olevansa kartalla, mutta saa huomata, että pielessä ollaan. Mistään vakavasta ei ole kyse, ellei kolahdus omaan ammatilliseen itsetuntoon ole sellainen, vaan lähinnä pieniä riittämättömyyden tunteita siitä, ettei ole täyttänyt omaa paikkaansa. En tarkoita, että asenteenani on osata jo valmiiksi kaikki, mutta epäonnistuminen niissä asioissa, joista luulee jotain tietävänsä on suurempi murhe. Toisin kuin aikaisemmin töissä tai harjoittelussa ollessani, en ole nyt voinut palata kouluun ja perehtyä asiaan tarkemmin, mutta onneksi asioita on pystynyt kertaamaan ja opiskelemaan myös itsenäisesti. Tässä on auttanut se, että on jo opiskellut asiat tai on edes jotain hajua miten asiat menee. Toisaalta on ollut ilo huomata, että on voinut tuoda työyhteisöön mukanaan myös tuoretta osaamista esimerkiksi haavanhoidosta, josta tein opinnäytetyöni. Oppimista riittää varmasti koko loppu-urani ajan. Tulevaisuudessa pyrinkin haastamaan itseäni. Ammatillisesti haluan kehittyä ja päästä kokemaan erilaisia tehtäviä.

Mistä saa tukea aloittelevana sairaanhoitajana? Itse olen saanut sitä entisistä opiskelukavereistani eli heistä, jotka ovat valmistuneen samaan aikaan kanssani. On ollut onnekasta, että entisten luokkakavereiden kanssa on voinut jakaa ajatuksiaan ja tuntojaan sairaanhoitajan uran alkuvaiheessa. Yhdessä olemme asiat koulussa opiskelleet sekä niitä harjoitelleet. Nyt työelämään siirryttyämme jaamme hyvin paljon samoja ajatuksia sairaanhoitajan työstä.

Mukavaa uutta lukuvuotta teille, jotka opiskelujen pariin palaatte! Nauttikaa ja ottakaa kaikki irti, mitä saatte. Takaan, että tulette hyötymään ahkeroinnistanne.

Janne Tervaskanto, Lapin sairaanhoitajat ry.

?????????????????????????????????Minulta päättyi juuri aivan ihana avosairaanhoidon harjoittelu, jonka tein terveysasemalla aikuisneuvolassa. Ohjaajanani oli terveydenhoitaja, jolla oli pitkä työkokemus takana. 20 vuotta terveydenhoitajana niin kouluissa kuin terveysasemillakin. Harjoitteluni koostui pääsääntöisesti diabetesohjauksesta ja elämäntapaohjauksesta. Minut vastaanotettiin ja perehdytettiin erittäin hyvin tähän harjoittelupaikkaan ja töihin oli mukava mennä joka aamu. Halusin kuitenkin tietää enemmän siitä miltä ohjaajastani tuntui ohjata opiskelijaa, joten haastattelin häntä aiheesta.  Halusin tietää miten hän kokee ohjauksen? Onko se haastavaa, pakkopullaa vai saako ohjaaja siitä myös itse jotain. Onko opiskelijan arviointi kiusallista vai jopa vaikeaa? Onko opiskelija rasite?  Totuushan kuitenkin on se, että varsinkin harjoittelun alkuvaiheessa opiskelija hidastaa ohjaajan työn tekemistä, sillä opiskelija vaatii sen ohjauksen tekemisiinsä.

Suurimpaan osaan kysymyksistäni ohjaajani vastaus alkoi:  riippuu opiskelijasta, ja niinhän se  varmaan on.  Opiskelijan oma asenne ja käyttäytyminen vaikuttavat paljon työharjoittelun mielekkyyteen ja oppimiseen. Ohjaajani mielestä ohjaukseen vaikuttavat opiskelijan oma motivoituminen ja innostus, samoin ohjaajan oma fiilis ja sen hetkinen innostuneisuus.  Jos opiskelija on kiinnostunut ja osallistuu, on omatoiminen ja ahkera, kyselee asioista joista ei tiedä, on ohjauskin mielekkäämpää. Mukavinta ohjaajani mielestä opiskelijan läsnäolossa on se että, opiskelijasta saa seuraa muuten melko yksinäiseen ja itsenäiseen terveydenhoitajan työhön. Opiskelijan kanssa voi jakaa asioita ja niihin voi miettiä vastauksia yhdessä.  Mikä oli opiskelijasta mukavaa kuultavaa oli se, että voimme innostaa  ohjaajaa työssään  sillä, että  tuomme uutta tietoa ja uusia käytäntöjä. Opiskelija myös saa ohjaajan ajattelemaan asioita uudelta kannalta. Eli molemmat, ohjaaja sekä opiskelija, voivat hyötyä onnistuneesta työharjoittelusta. Itse opetin ohjaajalleni uuden pistospaikan, reiden yläosaan eli ventrogluteaalisen injektion antamisen. Opiskelijana koin tilanteen ja tällaisen oppimisen hyvänä, tasavertaisena. Arvioinnista ohjaajani ja minä olimme samaa mieltä, arviointi tuppaa olemaan kapulakieltä, lomakkeen kysymyksiä on vaikea joskus tulkita. Arviointiin vaikuttaa myös opettajan läsnäolo mutta ohjaajani ei kokenut itse arviointia tai palautteen antoa mitenkään kiusallisena tai ikävänä tilanteena.  Kyselin ohjaajaltani myös asiakkaiden suhtautumisesta opiskelijaan, hänen mielestään asiakkaat suhtautuvat luontevasti opiskelijaan ja näin koin itsekin asian. Vaikka vastaanotolle tulevalla asiakkaalla olisi hyvinkin intiimiä asiaa, ei opiskelijaa koettu mitenkään häiritsevänä. Mutta tähänkin asiaan varmaan vaikuttaa opiskelijan oma suhtautuminen ja käytös! Koska olemme vain ihmisiä, niin työharjoitteluun ja ohjaukseen vaikuttavat myös nämä kuuluisat ”kemiat” eli miten opiskelijan ja ohjaajan välillä synkkaa.  Minulle jäi ohjaajani haastattelusta se käsitys että innostuneesta opiskelijasta hyötyvät molemmat ja opiskelijana tästä mielipiteestä jäi hyvä mieli.

Katri Wasenius, Laurea ammattikorkeakoulu, Hyvinkää, Uudenmaan sairaanhoitajat ry

Minna kuva 2 (2)Kuukausi on vierähtänyt 90-vuotiaan Sairaanhoitajaliiton juhlavuoden kohokohdasta, Sairaanhoitajapäivistä. Tänä vuonna tämä hoitotyön suurin vuotuinen koulutus keräsi osallistujia yli 5500.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö avasi tapahtuman puheella, jossa hän korosti sairaanhoitajien tietoa suomalaisten ja Suomen voinnista. Hänen puheessaan tulivat esiin myös sairaanhoitajien nauttima ammatillinen arvostus yhteiskunnassa ja työn vaativuus, sekä tärkeys.

Sen lisäksi että Sairaanhoitajapäivät tarjoavat paljon tietoa erilaisten koulutussessioiden ja tietotorien muodossa, Sairaanhoitajapäivät on tärkeä kohtaamispaikka alan opiskelijoille ja jo ammattissa toimiville. Päivien aikana on mahdollista luoda kontakteja, jotka voivat edesauttaa omaa uraa ja osaamista. Jo pelkästään näyttelyalueeseen tutustuminen veisi helposti koko päivän.

Yhteenkuuluvuuden tunne ja paljon peräänkuulutettu kollegiaalisuus on suorastaan käsinkosketeltavaa ja koulustuspäivien tunnelma on ainutlaatuinen! Päivien aikana oli mahdollisuus vaihtaa kuulumisia niin vanhojen tuttujen kanssa, kuin hankkia uusia tuttavia. Sairaanhoitajapäivien aikana käydyissä keskusteluissa vahvistui käsitykseni siitä, että ammatistaan ylpeä kuuluu Sairaanhoitajaliittoon. Ammatistaan ylpeä ja omaa ammattitaitoaan ylläpitävä hoitaja arvostaa myös muita ammattilaisia ja on tärkeä osa toimivan työyhteisön rakentumisessa.

Me jokainen teemme arvokasta ja tärkeää työtä, kukin omalla sarallaan ja persoonallaan. Meille jokaiselle löytyy oma paikkamme, jossa pääsemme toteuttamaan hoitotyötä ihmisen parhaaksi. Tämän näkyi Sairaanhoitajapäivillä: motivoituneita opiskelijoita, mahtavia persoonia ja rautaisia ammattilaisia, jotka tekevät työtään suurella sydämellä! Ollaan ylpeitä siitä, mitä teemme! Toivottavasti nähdään ensi vuonna!

Minna Laakkonen, Pohois-Karjalan sairaanhoitajat ry.